"Rakkaus, kun kuvaksesi meidät kerran tänne loit..."
Otsakkeen lainaus virren 430 alusta muistuttaa meitä siitä, että rakkaus on kaiken elämän edellytys. Ilman Jumalan rakkautta ihmisiin ja luomakuntaan ei ole mitään elämää. Samoin ihmisten keskinäinen rakkaus on välttämätöntä, jotta voidaan kokea turvallisuutta, välittämistä ja lopulta myös uuden elämän syntyminen ja elämän jatkuminen.
Raamattu on täynnä rakkaudesta kertovia kohtia. Siellä puhutaan Jumalan ja ihmisen välisestä rakkaudesta, ihmisen rakkaudesta Jumalaan ja ihmisen rakkaudesta toiseen ihmiseen.
Ainutlaatuinen rakkaussuhde
Jumala ilmaisee rakastavansa erityisellä tavalla Israelia: "Hän rakasti jo teidän esi-isiänne, ja siksi hän valitsi omikseen heidän jälkeläisensä ja vei itse teidät suurella voimallaan pois Egyptistä." (5 Moos. 4: 37). Erityistehtävään valitseminen ei perustunut Israelin kohdalla omaan erinomaisuuteen, voimaan tai suuruuteen. Jumalan oli valittava kuitenkin joku ihmisryhmä tarkoitusperiensä erityistä toteuttamista varten. Kansan valinta perustui puhtaasti rakkauteen - kiintymykseen ja varmuuteen siitä, että kansa tulisi Jumalan avulla toteuttamaan Hänen tarkoitusperiään.
5 Moos. 7: 7-9 on tärkeä raamatunkohta kuvatessaan Jumalan rakkauden ehdottomuutta ja vahvaa lahjaluonnetta: "Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi - olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä, ja pitääkseen esi-isillenne vannomansa valan hän vei teidät väkevällä kädellään pois Egyptistä, orjuuden maasta, ja lunasti teidät vapaiksi faraon, Egyptin kuninkaan, vallasta. Tietäkää siis, että vain Herra, teidän Jumalanne, on Jumala. Häneen voi luottaa, hän pitää voimassa liittonsa. Tuhansien sukupolvien ajan hän on uskollinen niille, jotka rakastavat häntä ja pitävät hänen käskynsä." - Lainaus sisältää vahvan ajatuksen siitä, että Jumalan rakkaus kohdistuu Israeliin armovalinnan perusteella, ilman ihmisten omia ansioita. Tämä ajatus ei esiinny Raamatussa ensimmäistä kertaa vasta Uudessa testamentissa, vaan se on läsnä hyvin vahvasti jo Vanhassa testamentissa. Israel saa osakseen Jumalan varauksettoman rakkauden - eli huolenpidon, mielisuosion ja siunauksen - täyttääkseen sille annettua erityistehtävää kansojen keskellä.
Israelin pysyminen suhteellisen yhtenäisenä ja jopa itsenäisenä kansana jo Vanhan testamentin kuvaamissa vaiheissa on osoitus Jumalan uskollisuudesta ja armosta kansaansa kohtaan: "Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät vapaiksi, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä." (Jes. 63: 9). Eikö myös nyky-Israelin olemassaolo ja vahvistuminen isiensä maassa ole selvä osoitus samasta Jumalan rakkaudesta omana aikanamme?
Rakastettuna oleminen velvoittaa vastuuseen
Kansalta Jumala odottaa uskollisuutta omille säädöksilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. pyhän opetuksen / lain rakastamista ja säädösten täyttämistä. Oikea Israelin hurskaus on sitä rakkautta käytännössä, jota Jumala odottaa kansaltaan vastarakkautena. Mm. 10 käskyn lain anatmisen yhteydessä Jumala lupasi rohkaisevasti: "Polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni." (5 Moos. 5: 10).
Israelille on annettu tehtävä, joka on mitä raskain ja vaativin; olla "valona kansoille" (Jes. 42: 6, 49: 6). Tämä on mahdollista kansan eläessä kokonaisvaltaisesti kahdensuuntaisessa rakkaussuhteessa Luojansa ja Lunastajansa kanssa. Kaiken lähtökohtana on Jumalan pyyteetön rakkaus ihmisiä kohtaan. Sen varassa ihmisen on mahdollista elää vapautunein mielin, iloiten ja kutsumustietoisena.
Itsensä uhraava rakkaus
Alkaneena paastonaikana meitä muistutetaan Jumalan rakkauden uhritiestä. Ihmisen osoittauduttua sellaiseksi, joka ei voi itse omine voimineen täyttää Jumalan pyhää lakia, lähetti Jumala ainoan riittävän sovitusuhrin, Poikansa Jeshua'n, Pelastajan, kärsimään sijaisrangaistuksen kaikkien ihmisten puolesta (Joh. 3: 14-21). Edelleen Jumala on uskollinen liitoissaan, ja näin on myös uuden liiton osalta (Jer. 31: 31-37).
Jumalan rakkaus on joka suhteessa ihmisen osoittaman rakkauden yläpuolella. Erityisesti tämä näkyy siinä, että ihmisten välinen rakkaus kohdistuu aina siihen, mikä on ihastuttavaa, kaunista, onnistuvaa, ihailtavaa ja myös muulla tavoin rakastettavaa. Jumalan rakkaus sen sijaan suuntautuu sellaiseen, joka ei itsessään ole mitään ja joka itse asiassa on halveksittavaa ja mitätöntä. Juuri tällaisen, joka ei ihmisten silmissä ole mitään erityistä, Jumala valitsee myös nykyään omiin tehtäviinsä, toteuttamaan Hänen rakkaudellista tahtoaan.
Raamattu tiivistää rakkauden syvimmän olemuksen seuraavasti: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme." (1 Joh. 4: 10-11)